31.8.2009
Jukka-Pekka Joensuu

Keväällä on eletty Suomen ja Euroopan viestintämarkkinoiden kannalta jännittäviä aikoja. Tuskalla synnytetty direktiivipaketti on viivästynyt ja menossa lopulliseen vaiheeseen Euroopan parlamentin käsittelyyn. Lähiajat näyttävät minkälaista Eurooppaa olemme tulevina vuosina rakentamassa.

Ennen joulua näytti hyvältä. Ranskan puheenjohtajuuskaudella saatiin aikaan poliittinen kompromissi, jossa uuden viestintädirektiivin pääteemat mahdollistivat uuden tulevaisuuden rakentamisen sekä langalliselle että langattomalle teknologialle - ja vieläpä loppukäyttäjän lompakkoa säälivällä tavalla.

Vuoden vaihtuessa ja Tsekin puheenjohtajuuskaudella muuttui ääni kellossa. Pelot taantumasta syvenivät ja uuden Euroopan rakentaminen muuttui maiden väliseksi kyräilyksi, jolle vanha Colbertkin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Baptiste_Colbert)  olisi hymähdellyt mielissään. Protektionismi, jokaisen valtion vanha peikko, nosti myös päätään. Alettiin miettiä kenelle ja miten verkkoja rakennetaan. Perinteisessä maailmassahan operaattorit rakensivat verkkoja itselleen, vaihtoivat niitä kavereidensa kanssa puolivälissä valtamerta - tai myös Itämerta -  ja ottivat tilauksia vastaan. Uuden ajan liberaalit ovat taas sitä mieltä, että verkkoja rakennetaan käyttäjille, yrityksille ja yhteisöille, sekä tietysti kuluttajille.

Komissio sen sijaan on ollut viestintäpaketin rakentamisessa kaikkien edellä mainittujen asialla ja samalla siinä käsityksessä, että eurooppalainen viestintäpolitiikka tarvitsee keskitetyn portinvartijan. Näistä keitoksista on syntynyt mielenkiintoinen sekametelisoppa, jossa viimeisen korren näyttävät vetävän kansallisvaltion määräämisoikeutta korostavat tahot mahdollisimman keskellä maantieteellistä Eurooppaa, jossa terminointimaksut ovat korkeimmillaan ja palvelu minimissään. Mikäli nämä uhkakuvat toteutuvat, on Eurooppa taas yhden askeleen kauempana tavoitteestaan: yhtenäisestä ja dynaamisesta talousalueesta, jossa viestintä ja informaatioteollisuus oikeasti toimisivat pienten ja keskisuurten yritysten keskeisenä kasvualustana.
 
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Suomessa on orastavaa toivoa. Olisiko nyt syytä satsata verkkoihin ja infrastruktuuriin tavalla, jossa olisi ripaus talkoohenkeä, joustavuutta ja innovointia? Sekä uskallusta tehdä toisin.

Laajakaistojen rakentaminen ja metsäklusterin raunioiden muuttaminen google-tuotantotehtaiksi vaatii raivaajahenkeä. Väinö Linnan kuvaaman Jussin suon kuivaaminen on muuttunut valokuidun vetämiseksi torppaan, jotta IPTV ja ne tuhannet mahdollisuudet antaisivat maaseuduille elinvoimaa. Tietotalous vaatii aivopääoman lisäksi myös investointeja, joita ei tehdä pelkällä pyhällä hengellä.

Laman tai taantuman - kumpaa tässä sitten veikkaisi - aikana on syytä nähdä harmaan ajan yli. On rakennettava tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Viime laman aikana rakennettiin ensimmäiset GSM-verkot ja Nokiasta menestystarina maailmalle. Tämän taloudellisen taantuman aikana on Suomesta rakennettava moniarvoinen tulevaisuuden teknologiamaa, jossa ei enää mietitä kumpi jyllää, langaton vai langallinen.  Molempia tarvitaan ja nyt on aika toteuttaa. Yritysten ja yhteiskunnan ponnistuksilla, joilla mennään yhdessä samaan suuntaan. 
 
Seuraavassa jaksossa valoitan miten eurooppalainen episodi päättyi... tai jatkuu...
 
Kirjoittaja on TDC:n hiihtävä lakiasiainjohtaja, joka seuraa eurooppalaista viestintäpolitiikkaa ja mielellään kirjoittaisi seuraavan blogin Ylläksen rinneravintola 719:ssä.